Kannen kuva

Kansikuvassa on Karjalan Armeijan hyökkäyksen alkuvaiheessa tykistön käytössä olleet kaksi yleisintä tykkimallia: Oikealla on amerikkalainen 75 K/17 eli lempinimeltään ”Betlehem”. Pikkukuvassa oleva tykki on ”nollakakkonen”, eli 76 K/02. Tykkejä oli yhteensä Karjalan Armeijan kenttätykistörykmenteissä noin 150 kappaletta. Tykit on esitelty tarkemmin kirjan liitteessä 3.

© 2020 Pertti Hakulinen

Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa

ISBN: 9789528078807

Sisällysluettelo

Lukijalle

Talvisodan päättymisen jälkeen Suomessa alkoi uhkaava ajanjakso, välirauha, jonka aikana Neuvostoliiton painostus oli jatkuvasti läsnä, ja pelko uuteen sotaan kasvoi. Samalla Saksan lähentyminen toi uutta uskoa tulevaisuuteen, ja alettiin elätellä toivoa talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin saamisesta. Suomea uhkasi joutuminen Neuvostoliiton tai jopa Saksan miehittämäksi, mikäli olisimme pitäytyneet edelleen julistamassamme puolueettomuuspolitiikassa. Vaihtoehdot Suomella olivat täten vähissä, joten jatkosotaan lähtö Saksan rinnalla oli väistämätön seuraus siinä maailmantilanteessa.

Kirja on vapaamuotoinen ja eri lähteistä koottu yhteenveto jatkosodan alussa 1941 Pohjois-Karjalasta alkaneesta suurhyökkäyksestä Laatokan Karjalaan, Kuolismaan ja Tolvajärven suuntiin, Syvärille ja Itä-Karjalaan. Etenemistiellään suomalaiset joukot valtasivat muun muassa Sortavalan, Petroskoin ja Karhumäen kaupungit, joiden valtaustaisteluista kirjassa kerrotaan. Sadantuhannan miehen vahvuisen Karjalan Armeijan hyökkäys alkoi Pohjois-Karjalasta Moskovan rauhan rajan yli itään 10. heinäkuuta 1941. Asemasodasta kertominen on jätetty vähemmälle, koska kirjan sivumäärää ei ole ollut tarkoitus kasvattaa liian suureksi.

Kirjassa kerrotut taistelut ja tapahtumat ovat sotahistoriaa ja todenmukaisia, mutta yksittäisen henkilön laatima kirja ei luonnollisestikaan voi edustaa millään muotoa ”virallista sotahistorian tutkimusta”. Kirja voisi olla luonteeltaan sotadokumentti. Kirjan johtoajatuksena oli laatia yksiin kansiin eräänlainen muistio ja yhteenveto kyseisistä sekä muista yllä mainituista taisteluista, alkuvaiheessa ainoastaan omaan käyttöön. Myöhemmin, vuosien myötä, muistiinpanoista muotoutui tämä käsillä oleva julkaistu esitys. Kirjan painopiste on pyritty pitämään lähialueiden taisteluissa, toki unohtamatta myöhempiäkään vaiheita. Kirjan voidaan katsoa edustavan sisällöltään yhtä lailla niin kotiseutu- kuin sotahistoriaakin noilta ankarilta sotavuosilta.

Karjalan Armeijan keskitysalueen oikea raja sijaitsi 19.D:n kaistan oikealla sivulla, Kiteen Pyhäjärven Suitsansaaren vasemmalla puolella. Vasemmalla sivullaan kaista ulottui Ryhmä Oinosen (RO) vasemmalle siivelle, Ilomantsin Hattuvaaran tasalle. Kaistan leveys oli noin sata kilometriä. Hyökkäyksen alkuvaiheen tavoitteina oli vallata takaisin Suomen talvisodassa menettämät alueet sekä edetä Ääniselle ja Syvärille.

Ylijohto päätti, että Suomen armeijan hyökkäyksen painopiste suunnataan ensimmäisessä vaiheessa Laatokan koillispuolitse Syvärille. Sen 30.6.1941 antaman sotatoimikäskyn mukaan noin sadantuhannen miehen vahvuisen Karjalan Armeijan oli määrä lyödä ja erottaa toisistaan Jänisjärven ympärillä sekä Laatokan luoteis- ja koillisrannoilla oleva vihollisvoima. Tämän jälkeen hyökkäystä tuli kehittää edelleen Laatokan koillispuolitse Aunuksen–Lotinapellon suuntaan. Painopisteenä KarA:lla oli aluksi Jänisjärven koillispuoli.

Eteläiseen Suomeen keskitetyt Suomen armeijan voimat eivät riittäneet yhtäaikaiseen hyökkäykseen kahdessa eri päähyökkäyssuunnassa, joten II ja IV Armeijakuntien hyökkäys Karjalankannakselle joutui odottamaan vuoroaan. II AK:n tuli kuitenkin valmistautua eri käskyllä hyökkäämään ja ottamaan haltuun Ilmeen–Hiitolan–Elisenvaaran maastokolmion. II AK:n hyökkäys alkoi sitten 31.7. ja IV AK:n 21.8.

Pohjois-Suomesta itään tehtävää hyökkäystä varten sinne oli keskitetty saksalainen, kenraalieversti von Falkenhorstin komentaman Norjan armeijan (AOK Norwegen) osa, jonka esikunta sijaitsi Rovaniemellä. Ryhmittymään kuuluivat sodan alkaessa saksalaiset kenraaliluutnantti Dietlin komentama Vuoristoarmeijakunta (2. ja 3. Vuoristodivisioonat) ja ratsuväenkenraali Feigen 36. Armeijakunta (169.D ja SS.D Nord). Lisäksi ryhmittymään kuului kenraalimajuri Siilasvuon komentama suomalainen III Armeijakunta (eversti Fagernäsin 3.D ja eversti Viiklan 6.D). Saksalaisia joukkoja oli sodan alkaessa Pohjois-Suomessa 100–120 tuhatta miestä. Muita suomalaisia joukkoja oli lisäksi edellä mainituissa saksalaisissa armeijakunnissa, kuten Erillisosasto Petsamo/VuoristoAK, sissipataljoona, linnoitus- ja rajajoukkoja, ilmatorjuntajoukkoja sekä tykistöä. Puheet siitä, että suomalaiset olisivat käyneet omaa erillissotaansa, voitaneen kyllä unohtaa, kun ottaa huomioon, että esimerkiksi eversti Viiklan 6.D toimi suorassa alistussuhteessa saksalaisessa 36. Armeijakunnassa ja kenraalimajuri Siilasvuon komentama III AK (3.D) alistettuna suoraan AOK Norwegenille.

AOK Norwegenin ja suomalaisen eversti Raappanan komentaman 14.D:n välirajana oli linja Oulu–Oulujärvi–Miinoa–Sorokka. Raappanan divisioonan oikeaa sivustaa varmisti Lieksan Inarista 4.heinäkuuta 1941 hyökkäykseen lähtenyt Osasto Partinen. Samalla osasto varmisti osaltaan myös Karjalan Armeijan vasenta sivustaa Ryhmä Oinosen vasemmalla sivustalla. Raappanan divisioonan päähyökkäys itään alkoi perjantain vastaisena yönä 4. heinäkuuta 1941. Pohjoisimpaan Suomeen keskitetty Vuoristoarmeijakunta aloitti hyökkäyksen Jäämeren rantaa myötäillen itään jo 29.6.1941, 36. AK sekä suomalainen III AK hieman myöhemmin, 1.7.1941.

Kirjan lähdeaineisto koostuu lähinnä rykmenttien historiateoksista, sotapäiväkirjoista, jatkosodan historiaa käsittelevistä teossarjoista sekä muista kirjallisista lähteistä. Rinnan muiden kirjallisten lähteiden kanssa, sotapäiväkirjoista on selvitelty ja tarkistettu taistelujen kulkua. Kirjassa on lukuisia aiemmin julkaisemattomia piirroksia käydyistä taisteluista. Piirroksilla on pyritty havainnollistamaan taisteluja, jotka pelkästään sanallisena kerrontana eivät välttämättä selvenisi lukijalle. Yksi vahva vaikutin tälle sekä seuraavalla sivulla mainituille kirjoilleni oli omalta osaltani pyrkimys pitää yllä kansakunnan muistia käydyistä ankarista taisteluista.

Muistetaanko vielä esimerkiksi Jänisjärven länsirannalla sijainneen Kontio-Leppälahden hyökkäys, jossa kontiolahtelainen JR 9 menetti lähes sata varusmiestaistelijaansa kaatuneina 15.7.1941 vähän ennen puoltayötä jouduttuaan vihollisen väijytykseen? Tai vähän myöhemmin alkaneet veriset taistelut Särkisyrjässä, jossa kaatuneiden lukumäärä kohosi lopulta 139 mieheen?

Pohjois-Karjalasta itään suuntautuneen hyökkäyksen painopisteenä oli aluksi Korpiselän suunta, jonne suunnattavaa hyökkäystä varten rajan läheisyyteen keskitettiin lisäksi armeijan reservit. Hyökkäystä varten perustettavan Karjalan Armeijan komentajaksi määrättiin kokenut jääkärikenraaliluutnantti Erik Heinrichs, joka talvisodassa oli toiminut Kannaksen Armeijan komentajana. Joukkojen keskittämiset tapahtuivat nopeasti, sellaisella aikataululla, että hyökkäys voisi tapahtua edellä mainittuna päivänä. Tuo päivä, 10.7.1941, oli määritetty niin, että tuolloin saksalaiset ylittäisivät Väinäjoen Baltiassa.

VII AK:n painopisteessä Tohmajärveltä eteni hyökkäykseen 7.D. Painopistesuuntahan divisioonalla, ja koko VII Armeijakunnalla, oli Tohmajärveltä Muskon kylän kautta Pälkjärvelle johtavan tien suunta. Tarkasteltavina kirjassa ovat olleet pääasiassa jalkaväen taistelut. Karjalan Armeijan hyökkäysvaiheen alussa käyttämästä tykistöstä sekä muusta raskaasta aseistuksesta on kirjan lopussa kuvaliite selostuksineen, Liite 3.

Karjalan Armeijan ääripäissä hyökänneille yhtymille oli yhteistä niiden vaikeudet päästä eteenpäin. Ei tosin ollut helppoa eteneminen keskialueillakaan. Ryhmä Oinosen eteneminen pysähtyi Ilomantsissa Louhivaaran ja Mieronahon valtauksiin, mutta Tolvajärven suunnalla päästiin kuitenkin eteenpäin.

Oikealla Kiteeltä hyökänneen 19.D:n hyökkäysvoimat osoittautuivat liian heikoiksi, ja se joutui taistelemaan liian laajalla rintamalla. Painopistesuuntaa ei aina saatu siten riittävän voimakkaaksi. Vihollisen 10–20 kilometrin syvyinen, aukoton puolustusvyöhyke betonoituine korsuineen ja kasematteineen, pakotti rintamahyökkäykseen ja läpimurtoon. Tämän takia 19.D:n tykistö ei vastannut kaliiperiltaan taikka tulivoimaltaan sille asetettuja vaatimuksia. Nämä tykistöön liittyvät puutteet olivatkin ratkaisevimpia syitä 19.D:n johdon mielestä raskaisiin tappioihin ja vastoinkäymisiin. Lisäksi vastustajan tarkka ja hyvinjohdettu tykistö sekä sitkeä ja taitava puolustustaistelu ylipäätään tulivat yllätyksenä suomalaisille.

Kaikkien edellä mainittujen syiden takia 19.DE:n operatiivisen johdon katsantokanta oli lopulta se, että divisioonan hyökkäys olisi pitänyt keskeyttää jo alkuvaiheessaan ja sille annettu tehtävä muuttaa sitovaksi ja varmistusluontoiseksi hyökkäykseksi (Näinhän jouduttiin tekemään lopulta Ryhmä Oinosen suunnalla Ilomantsissa). Vasemmalla hyökänneen 7.D:n suuntaan olisi siten voitu irrottaa enemmän voimia, jolloin Sortavalankin kohtalo olisi ratkennut nopeammin.

Tämä Karjalan Armeijan taisteluista kertova kirjasarja käsittää kolme kirjaa, joista laajin ja myös vetäytymistaistelut sisältävä kirja on 508-sivuinen ”äitikirja”, eli Suurhyökkäys Pohjois-Karjalasta 1941 - taistellen takaisin 1944. Edellisen kirjan tietosisällöstä koottu, tämä esillä oleva 384-sivuinen kirja Karjalan Armeija hyökkää 1941, on muutoin lähes identtinen edellisen kanssa, mutta ei sisällä vetäytymistaisteluja. Sarjan kolmas kirja käsittelee hyökkäysvaiheessa yhtymään kuuluneen Kalpadivisioonan taisteluja hyökkäys- sekä vetäytymisvaiheissa. Kirja on nimeltään Hyökkäys Tohmajärveltä 1941 - taistellen takaisin 1944. Kirjassa on sivuja 284. Kaikkien edellä mainittujen kirjojen alkusivuilla on selostettu yhtenevästi talvisodan jälkeisiä muutoksia joukkojen kokoonpanoihin sekä parannuksia aseistukseen. Käytettiin hyväksi talvisodan kokemukset.

Lopuksi haluan kiittää taustatiimiäni sekä kaikkia tahoja, jotka ovat olleet mukana näissä runsaan vuosikymmenen kestäneissä kirjoitusprojekteissa. Lisäksi taisteluissa kaatuneita ja haavoittuneita kunnioituksella muistaen, mitä nöyrin kiitoksemme kaikille rintamamiehillemme käymistänne taisteluista. Lämmin kiitos myös lotille ja muulle henkilöstölle työstänne itsenäisen isänmaamme hyväksi noina raskaina sodan vuosina.

Tampereella marraskuussa 2020

Pertti Hakulinen

Kirjassa käytettyjä lyhenteitä

Joukoista käytetyt lyhenteet noudattelevat pääosin lähdeteoksena käytetyn Maunu Kuosan kirjan lyhenteitä. Lyhenteissä esimerkiksi ei ole käytetty pisteitä lyhennettyjen sanojen välillä. Syynä tähän on se, että on haluttu Kuosan tavoin yksinkertaistaa lyhenteiden kirjoittamista. Ohessa muutamia esimerkkejä kirjassa käytetyistä tyypillisimmistä lyhenteistä: KarA (Karjalan Armeija), VI AK (Kuudes Armeijakunta), 5.D (Viides Divisioona), I/JR 9 (Jalkaväkirykmentti 9:n ensimmäinen pataljoona), I/KTR 2 (Kenttätykistörykmentti 2:n ensimmäinen patteristo), 1./KTR 10 (Kenttätykistörykmentti 10:n ensimmäinen patteri), 1./II P (Toisen pataljoonan ensimmäinen komppania), 7./III/JR 8 (Jalkaväkirykmentti 8:n kolmannen pataljoonan seitsemäs komppania) ja RaskPsto 17 (Raskas Patteristo 17).

Esimerkiksi kirjoitettaessa lyhenteinä 8.Komppania (8.K), II Pataljoona (II P) ja 7.D (7.Divisioona) todetaan, että näissä on kirjoitettu numeron jälkeen alkavan kirjainosuuden alkukirjain isolla kirjaimella ja ilman välilyöntiä, paitsi pataljoonan kohdalla välilyönnin kera. Tässä kirjassa pyritään tähän samaan käytäntöön, vaikka se hieman poikkeaisikin vallitsevasta suomen kielen oikeinkirjoituksesta. Kranaatinheittimistöstä on käytetty yleistä lyhennettä krh, esimerkiksi krh-tuli. Mutta jos kyseessä on kranaatinheitinkomppania, siitä käytetään lyhennettä KrhK, esimerkiksi 1.KrhK, numero ennen tekstilyhennettä ilman välilyöntiä. Konekiväärien käyttöön viitattaessa yleisellä tasolla on käytetty etuliitettä kk, esimerkiksi kk-asemat. Konekiväärikomppaniasta vastaavasti käytetään lyhennettä KkK tai KKK, esimerkiksi 2.KkK. Ohessa vielä joukkojen lyhenteitä:

KarA=Karjalan Armeija

KTR=Kenttätykistörykmentti

RaskPsto=Raskas Patteristo

JPr=Jääkäriprikaati

JP=Jääkäripataljoona

JR=Jalkaväkirykmentti

KevPsto=Kevyt Patteristo

It=Ilmatorjunta

D=Divisioona

P=Pataljoona

K=Komppania

J=Joukkue

ErP=Erillinen Pataljoona

RvPr=Ratsuväkiprikaati

KrhK=Kranaatinheitinkomppania

KkK=Konekiväärikomppania

PsD=Panssaridivisioona

AunR=Aunuksen Ryhmä

MaasR=Maaselän ryhmä

AK=Armeijakunta

URR=Uudenmaan Rakuunarykmentti

HRR=Hämeen Ratsurykmentti

RajaK=Rajakomppania

KevOs=Kevyt Osasto

JSp=Joukkosidontapaikka

ATp=Ampumatarvikkeiden täydennyspaikka

AJp=Ampumatarvikkeiden jakopaikka

HTK 1=Henkilötäydennyskeskus 1

Pr=Prikaati

AKM=Ampumatarvikekenttämakasiini

RajaJP=Rajajääkäripataljoona

ItKkK=Ilmatorjuntakonekiväärikomppania

Jalkaväkikomppanian ja -pataljoonan vahvuudet suuruusluokkana:

Komppania: n. 200 miestä

Pataljoona: n. 1000 miestä

Jatkosodan joukot ja ylijohto

Jatkosodan ylijohdon muodostivat tasavallan presidentin alainen puolustusvoimien ylipäällikkö sekä hänen esikuntanaan toiminut Mikkelin päämaja. Päämaja oli jaettu yleisesikuntaan ja sotatalousesikuntaan. Sodan alkuvaiheessa esikunta muotoutui seuraavaksi tärkeimpien henkilöiden osalta, myöhemmin tuli vielä muutoksia: Ylipäällikkönä toimi sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim, ja yleisesikunnan päällikkönä Karjalan Armeijan komentajaksi siirtyneen Erik Heinrichsin tilalla kenraaliluutnantti Edvard Hanell. KarA:n lakkauttamisen jälkeen Heinrichs palasi entiseen tehtäväänsä ja Hanell johtamaan linnoitustöitä. Päämajoitusmestarina eli operaatiopäällikkönä toimi kenraalimajuri Aksel Fredrik Airo, jonka apulaisena operatiivisen osaston päällikkönä oli everstien Kustaa Tapolan ja Einar Mäkisen jälkeen eversti Väinö Karikoski elokuusta 1941 alkaen, ja vuoden 1942 lopulta lähtien eversti Valo Nihtilä. Yleisesikuntaan kuuluneen komentoesikunnan päällikkönä oli kenraalimajuri Wiljo Einar Tuompo, tykistön tarkastajana kenraaliluutnantti Vilho Petteri Nenonen, pioneerikomentajana kenraalimajuri Unio Bernhardt Sarlin, tiedustelujaoston päällikkönä kenraalimajuri Lars Melander (hänen tilalleen saapui vuonna 1942 eversti Aladár Paasonen). Sotatarvikkeiden hankinnoista vastaavaa sotatalousesikuntaa johti sotataloustarkastaja kenraalimajuri Leonard Grandell apunaan sotatalouspäällikkö, insinöörieversti Runar Bäckström. Saksalaisten yhteysupseerina päämajassa toimi jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth.

Armeijakuntien kokoonpanot vaihtelivat paljonkin, mutta tavallisesti niihin kuului jalkaväkidivisioonia kahdesta kolmeen, erillisiä pataljoonia, raskaita patteristoja, linnoituspataljoonia ja -patteristoja, pioneeripataljoonia, silta-, auraus- ja pioneerivarastokomppania, viestipataljoona sekä huoltojoukkoja. Kenttäarmeija tuli käsittämään 48 jalkaväkirykmenttiä, 48 kenttätykistöpatteristoa sekä lisäksi päämaja-, armeijakunta- ja divisioonatason joukkoja. Talvisodan kokemuksiin perustuen kaikkia organisaatioita oli alettu heti talvisodan loppumisen jälkeen tarkistaa vastaamaan paremmin mahdollisen uuden sodan vaatimuksia.

Talvisodan jälkeinen välirauhan aika oli etsikkoaikaa joukkojemme suorituskyvyn parantamiseksi. Tulivoimaa oli lisättävä ja aseistusta parannettava nopealla aikataululla.

Suomen puolustusvoimissa ja puolustusvoimiin kuuluvissa suojeluskunnissa tehtiinkin kovalla kiireellä töitä talvisodan aikaisten organisaatioiden ja liikekannallepanosuunnitelmien uusimiseksi mahdollista tulevaa sotaa ajatellen. Ne olivatkin sitten valmiina kun valtakunnan tuli aika siirtyä jälleen sotatilaan.

Jatkosodan suomalaiset jalkaväkidivisioonat ja -rykmentit

Liikekannallepanossa muodostettiin kuudestatoista sotilasläänistä vastaavasti kuusitoista itsenäiseen taisteluun kykenevää divisioonaa. Talvisodan alkuvaiheessa oli divisioonia ollut yhdeksän, joten lisäystä oli merkittävästi. Divisioonien muodostaminen tapahtui rauhan ajan joukkojen ympärille sotilasläänien alaisuudessa. Divisioonan komentajan vakanssin sai sotilasläänin rauhanaikainen komentaja. Esikunnakseen hän sai niin ikään rauhanaikaisen sotilasläänin esikunnan, jota täydennettiin ulkopuolelta tarpeen mukaan.

Määrävahvuisen jalkaväkidivisioonan kokoonpano jatkosodan alussa.

Määrävahvuisen jalkaväkidivisioonan kokoonpano

Määrävahvuiseen divisioonan esikuntaan kuului 61 henkilöä, joista päällystön osuus oli 45 henkilöä. Kenttätykistörykmentin komentaja toimi samalla tykistökomentajana ja kaasusuojelukomppanian päällikkö kaasusuojelukomentajana. Pioneeri- ja viestikomentajat johtivat samalla pioneeri- ja viestitoimistoja. Yleisen huolto- ja kuljetustoimiston kokoonpanoon oli liitetty kenttäpostiupseeri. Ilmansuojelutoimisto liitettiin esikuntaan vain erikseen käskettäessä.

Suomalaisen divisioonan uusi kokoonpano tuli asteittain voimaan syksyn 1940 kuluessa. Täysvahvaan divisioonaan kuului nyt kolme jalkaväkirykmenttiä kuten talvisodassakin, kevyt osasto, viestipataljoona, pioneeripataljoona, kevyt kenttätykistörykmentti, raskas patteristo (vain 10 divisioonassa), neljä tykkikomppaniaa, joista yksi divisioonan käytössä, kolme 120 millimetrin kranaatinheittimin varustettua kranaatinheitinkomppaniaa, kaasusuojelukomppania, autokomppania, ilmatorjuntakonekiväärikomppania, sotapoliisijoukkue, pioneerikolonna ja huoltomuodostelmat.

Talvisodan aikaiseen kokoonpanoon verrattuna nyt jatkosodan divisioonan organisaatioon oli siis lisätty edellä mainitut neljä tykkikomppaniaa ja kevyet krh-komppaniat oli vahvennettu raskaiksi. Lisäksi organisaatioon oli lisätty raskas kenttätykistöpatteristo (kymmenessä divisioonassa), ilmatorjuntakonekiväärikomppania, kaasusuojelukomppania, autokomppania sekä pioneeri- ja viestikomppaniat. Pioneeri- ja viestiyksiköiden johtoon tuli nyt täten pataljoonaporras. Talvisodan aikaisen divisioonan vahvuus oli ollut noin 15000 miestä, uusitun divisioonan määrävahvuudeksi tuli 16348 miestä. Ylipäätään jatkosodan organisaatioissa oli huomioitu liikkuvuus ja tulivoima, joita paranneltiin. Rykmentissä oli jatkosotaan mentäessä noin 3600 miestä, talvisodassa hieman vähemmän. Pataljoonassa yleensä oli noin 1000 ja komppaniassa 200 miestä, likimääräisellä tasolla. Määrät saattoivat vaihdella joukon tyypin mukaan paljonkin.

Huomattavaa on se, että neuvostoarmeijan divisioonatason joukkojen määrävahvuudet vaihtelivat, ja ne olivat jatkosotaan lähdettäessä yleensä pienempiä verrattuna suomalaisten vastaaviin, yllättävää kyllä. Esimerkiksi jalkaväkidivisioonan määrävahvuus oli noin 14500 miestä puna-armeijassa, mikä on vajaat kaksi tuhatta miestä vähemmän kuin suomalaisessa divisioonassa. Talvisotaan verrattuna puna-armeijassa oli lisätty divisioonien liikkuvuutta motorisoinnilla sekä kuten edellä mainittiin, vähentämällä miesvahvuuksia. Oli toimittu osin päinvastoin kuin meillä. Lopputuloksen ratkaisi kuitenkin usein joukkojen käyttö ja taktinen osaaminen, ei määrävahvuudet. Liikaa ei myöskään voi korostaa taistelijan henkilökohtaista asennetta ja maanpuolustustahtoa. Jalkaväkirykmentti 30:n komentaja everstiluutnantti Erkki Ruotsalo totesikin ensimmäisessä päiväkäskyssään sattuvasti: ”Sydän se on, ei käsivarsi, joka voimia kasvattaa.” Tällä hän viittasi juuri edellä mainittuun seikkaan.

Tulivoiman paranemista oli tapahtunut jalkaväen osalta erityisesti panssarintorjunnan ja käsiaseiden automatisoinnin myötä. Konepistoolien määrä divisioonakokoonpanossa oli nyt 1511 kappaletta verrattuna talvisodan aikaiseen 233 kappaleeseen. Uudet neljä tykkikomppaniaa oli varustettu joko Boforsin valmistamilla 37 millimetrin pst-kanuunoilla, tai vaihtoehtoisesti neuvostoliittolaisilla 45 millimetrin pst-kanuunoilla. Panssarintorjuntakykyä oli lisätty myös alemmalle tasolle. Kiväärikomppania oli saanut pstryhmän vahvistuksekseen ja konekiväärikomppania pst-joukkueen. Molemmissa edellä mainituissa vahvennuksissa oli aseistuksena 20 millimetrin pst-kiväärit, joiden teho ei enää kuitenkaan sodan jatkuessa riittänyt vihollispanssareiden läpäisyyn.

Lisäksi talvisodan kevyet krh-komppaniat oli vahvennettu raskaiksi, joilla oli aseistuksena 120 millimetrin kranaatinheittimet. Tosin näistä usein puolet jouduttiin alkuvaiheessa korvaamaan vielä kevyillä heittimillä, joita puolestaan oli nyt saatavissa ylen määrin. Pataljoonan epäsuoraa tulta edusti nyt kevyt krh-joukkue, joka tarpeen mukaan jaettiin kahdeksi yksiköksi hyökkääville komppanioille. Raskas kenttätykistöpatteristo (ainoastaan 10 divisioonassa), ilmatorjuntakonekiväärikomppania, kaasusuojelukomppania, autokomppania sekä pioneeri- ja viestipataljoonat olivat lisäksi vielä uuden divisioonakokoonpanon osia, joita ei kuulunut elimellisinä talvisodan divisiooniin.

Divisioonien tykkikalusto oli myös parantunut ja raskaita tykkejä oli saatu ostetuksi lisää. Kaliiperiltaan 105–122 millimetrin tykkejä oli saatu jatkosodan divisioonaan lisää 4 kappaletta, määrän ollessa nyt 16 tykkiä divisioonassa. 150–155 millimetrin tykkejä ei ollut lainkaan talvisodan divisioonissa, mutta nyt niitä oli 8 kappaletta. Merkittävänä puutteena oli kuitenkin vielä kevyen ja hevosvetoisen tykkikaluston suuri määrä, vaikka parannusta toki oli tapahtunut huomattavasti raskaampaan suuntaan. Kaliiperiltaan 75– 96 millimetrin kevyitä tykkejä oli vielä jäljellä uusitussa divisioonassa 24 kappaletta, eli sama määrä kuin talvisodassa. Pienikaliiperisen kranaatin ammusvaikutus maalissa oli usein vähäinen, jos kohde oli vähänkään suojautunut. Tämä tuli esille erityisesti katettuja asemia ja bunkkereita tulitettaessa epäsuoralla tulella. Niinpä näitä tykkejä usein käytettiinkin suorasuuntaukseen, kuten tehtiin esimerkiksi Värtsilän vastaisella rintamalla ennen yleishyökkäystä. Linnoituspatteristo 5:n Patteri Kuusisaari tulitti suorasuuntauksella Värtsilän ympäristössä sijainneiden bunkkereiden ja katettujen asemien ampuma-aukkoja 75 millimetrin tykeillä saaden aikaan huomattavaa tuhoa vihollisen asemissa. Oletettavasti vihollinen on kuitenkin ensimmäiset suorasuuntauslaukaukset todettuaan paennut pois bunkkereistaan. Näin ainoastaan suorasuuntaustulella aiheutetut materiaaliset vaikutukset ovat voineet olla nähtävissä.

Jatkosodan alkuvaiheessa tykistön ampumamenetelmät ja tulenkäyttömenetelmät olivat jo maailman huippuluokkaa. Sen sijaan tykistön henkilöstön ammattitaidossa oli vielä puutteita, koska henkilöstöä oli jouduttu sijoittamaan tykistöön ilman perusteellisempaa koulutusta, muista aselajeista. Hyökkäävän jalkaväen edetessä nopeasti, hevosvetoinen ja hitaasti etenevä tykistö ei pysynyt vauhdissa mukana. Lisäksi tykkien lyhyet kantamat rajoittivat merkittävästi tulen keskittämistä. Tavallista oli, että muodostettiin tykistöryhmiä improvisoidusti. Esimerkiksi divisioonien kenttätykistörykmentteihin ei kuulunut organisatorisesti ryhmäupseerin tykistöryhmässä tarvitsemaa kalustoa ja henkilöstöä, joten tykistöryhmään kuuluvat patteristot joutuivat luovuttamaan tarvittavan kaluston ja henkilöstön. Yksi merkittävä ongelma vaivasi vielä jatkosodan alun tykkipatteristoja: patteristoihin kuuluvat tykkimallit edustivat usein vähintään kahta eri tykkimallia, mikä vaikeutti ja hidasti muun muassa ampumatarvikehuoltoa.

Jatkosodan jalkaväkirykmentit, joukkojen numerointi

Jatkosodan kenttäarmeijan jalkaväkirykmenttien lukumääräksi tuli 48. Jalkaväkirykmentit edustivat uusitun divisioonan iskuvoimaa ja niiden kokoonpano tuli voimaan 7.8.1940. Suojeluskuntapiirit vastasivat alueensa rykmenttien perustamisesta ja vastaavasti kuten divisioonienkin kohdalla, suojeluskuntapiirin päällikkö siirtyi esikuntineen perustamansa rykmentin komentajaksi. Henkilöstöä täydennettiin tarpeen mukaan reservistä tai ulkopuolelta. Rykmentit muodostuivat tavanomaisen kolmijaon mukaisiksi käsittäen kolme pataljoonaa kuten aiemminkin. Tulivoimaa oli lisätty merkittävästi talvisodan aikaiseen kokoonpanoon verrattuna.

Nyt rykmentin organisaatiossa oli raskas kranaatinheitinkomppania ja tykkikomppania. Tykkikomppaniassa oli 6 panssarintorjuntatykkiä ja krh-komppaniassa 6 raskasta kranaatinheitintä. Sodan alkuvaiheessa raskaat 120 millimetrin kranaatinheittimet oli osin korvattu kevyillä, 81 millimetrisillä. Kuten edellä on jo kerrottu, pataljoonien konekiväärikomppaniat olivat saaneet organisaatioihinsa pst-joukkueet ja kiväärikomppaniat pst-ryhmät. Pst-joukkueissa oli aseistuksena neljä ja pst-ryhmissä kaksi 20 millimetrin pst-kivääriä. Lisäksi pataljoonissa oli kolmiputkiset, 81 millimetrin heittimillä varustetut kevyet krh-joukkueet, joita myös usein käytettiin hajautettuina kahteen osastoon.

Myöhemmin numerointeja järjesteltiin siten, että konekiväärikomppania oli aina pataljoonan neljäs komppania. Näin rykmentin kolmas konekiväärikomppania sai järjestysnumeron 12.K. Kranaatinheitinkomppaniasta tuli 13.K ja tykkikomppaniasta 14.K.

Sodan alkuvaiheessa uutta organisaatiota noudatettiin KarA:ssa vaihtelevasti, joten rykmentin konekiväärikomppaniat nimettiin usein kuten talvisodassakin: 1.Konekiväärikomppania, 2.Konekiväärikomppania ja 3.Konekiväärikomppania sijoitettuina pataljooniin. Rykmentin miesvahvuus oli kokonaisuudessaan 3616 miestä, hevosia oli 415, autoja 9, moottoripyöriä 2 ja polkupyöriä 344 kappaletta. Rykmentin komentajan käskytyksen alaisuudessa liikkui mukana rykmentin kolonna.

Välirauhan aikaisista varusmiesprikaateista muodostetut rykmentit muodostivat jalkaväen iskukykyisimmän osan. Usein täten perustetun rykmentin III Pataljoona oli kuitenkin perustettu reserviläisistä. Esimerkkeinä viimeksi mainituista kokoonpanoista mainittakoon 7.Divisioonan Jalkaväkirykmentti 9, jonka kaksi ensimmäistä pataljoonaa oli perustettu 9.Prikaatin varusmiehistä, ja viimeisen kolmannen pataljoonan perusti Pohjois-Karjalan Suojeluskuntapiiri paikallisista reserviläisistä. Sama toistui 11.Divisioonan osalla 7.Divisioonan vasemmalla puolella, jossa Jalkaväkirykmentti 8 – niin sanottu tuntemattoman sotilaan rykmentti – oli perustettu niin ikään edellä mainitulla tavalla.

Näissä rykmenteissä varusmiespataljoonia käytettiin usein tiukimmissa paikoissa hyökkäyksiin, mieluummin kuin reserviläispataljoonia. Tämähän on ymmärrettävää, kun tutkitaan ihmismieltä vähän syvemmältä – varusmiehet olivat nuoria poikia, joilla oli vielä tallella uskomus ja luottamus esimiesten ammattitaitoon ja auktoritaariseen asemaan. Samoin uskottiin lujasti, että kun jonnekin käsketään hyökätä, sinne myös hyökätään eikä purnata vastaan. Reserviläinen, joka edusti vanhempaa ikäluokkaa ja oli usein ollut jo talvisodassa, saattoi asettaa esimiesten päätökset joskus kyseenalaisiksi, eikä ollut niin helposti johdettavissa.

Hevosten lukumääristä mainittakoon vielä sen verran, että kun divisioonaan oli kuulunut 3539 hevosta vuonna 1939, niin 1940 niitä oli enää kokoonpanossa 2088, eli vähennystä oli tapahtunut motorisoinnin ansiosta 1451 hevosella. Tuokin jäljellä oleva hevosmäärä oli vielä ongelma taistelutilanteissa vihollisen ahdistaessa maataistelukoneillaan, etenkin vetäytymisvaiheen taisteluissa. Hevonen ei päässyt suojaan ja joutui näin viholliskoneiden konekiväärien kohteeksi hyvin usein.

Kuten edellä jo todettiin, jalkaväkirykmenttien uutta kokoonpanoa noudatettiin vaihtelevasti sodan alkuvaiheessa Karjalan Armeijan rykmenteissä. Piirroksessa mainitut joukot löytyivät kyllä niistä pääosiltaan kaikki, mutta numerointi oli vielä usein perua talvisodan ajoilta. Siten piirroksesta poiketen III P:n viimeinen komppania oli 9.K ja konekiväärikomppaniat, raskaat krh-komppaniat ja tykkikomppaniat olivat vain nimensä mukaisia komppanioita tietyssä pataljoonassa, esimerkiksi KrhK/JR 9 oli myöhemmin 13./JR 9.

Jatkosodan kenttäarmeijaan piti muodostettaman kuusi armeijakuntaa esikuntineen.

Rauhanaikaiseen kokoonpanoon sisältyi jo viisi ja kuudennen perusti Rajavartiostojen esikunta. Armeijakunnille annettiin arpomalla roomalaiset numerot I–VII. Alkuperäisen suunnitelman mukaan numeron VI piti jäädä käyttämättä, mutta tämän numeroinen armeijakunta kuului sitten kuitenkin Karjalan Armeijaan Paavo Talvelan komennossa, VII Armeijakunnan vasemmalla sivulla, muutoksia siis tuli. Divisioonien numeroinnit saatiin siten, että numerosarjasta 1–19 arvottiin numerot kuudelletoista sotilasläänille ja divisioonalle. Numerot 9, 13 ja 16 jäivät käyttämättä arvonnassa. Jalkaväkirykmenttien numeroinnit tapahtuivat siten, että jos divisioonan kantajoukkona oli rauhan ajan prikaati, divisioonan ensimmäiselle rykmentille annettiin vastaava rauhan ajan prikaatin numero 1–13. Esimerkkinä mainittakoon Kontiolahdella rauhan aikana toiminut 9.Prikaati, joka sai sodan aikaisen nimen ja numeroinnin JR 9. Divisioonaan kuuluneen toisen rykmentin numero saatiin siten, että ensimmäisen rykmentin numeroon lisättiin 21.

Kolmannen rykmentin numero saatiin lisäämällä toisen rykmentin numeroon 21. Lounais-Suomen, Satakunnan ja Vaasan sotilasläänien perustamien, kantaprikaatia vailla olleiden divisioonien ensimmäisten rykmenttien numerot saatiin vastaavasti numerosarjasta 14, 15 ja 16. Muut numerot saatiin sitten kuten edellä. Aina tämä sääntö ei kuitenkaan pätenyt, johtuen erinäisistä siirroista joukkojen kesken sekä muista ennakolta arvaamattomista syistä.

Jatkosodan jalkaväkirykmentin ja -pataljoonan kokoonpanot uusitun organisaation mukaisesti kesällä 1941. Sodan alkuvaiheessa Karjalan Armeijan rykmenteissä käytössä oli usein vielä talvisodan ajoilta peräisin oleva numerointi. Eli kiväärikomppanioiden numerointi oli välillä 1–9, ja pataljoonien konekiväärikomppaniat oli nimetty erikseen siten, että esimerkiksi I Pataljoonan konekiväärikomppania oli edellä mainitun mukaisesti 1.Konekiväärikomppania (1.KkK), jne. Samaan tapaan olivat nimitykset rykmentin krh-komppanian ja tykkikomppanian kohdalla.

Oheisen piirroksen mukainen numerointi yleistyi asemasodan aikana. Sen mukaan I Pataljoonan konekiväärikomppania oli nyt sen 4.Komppania, jne. Kranaatinheitinkomppania oli rykmentin 13.Komppania ja tykkikomppania rykmentin 14.Komppania.

Esimerkiksi KrhK/JR 9 oli 29.7.1943 alkaen 13./JR 9. Jääkäri- ja viestijoukkueet kuuluivat sekä pataljoonan että rykmentin esikuntien kokoonpanoihin. Johtuen joukkojen kolmiportaisista organisaatioista, komentajilta puuttui usein reservi, jota olisi voitu käyttää vastahyökkäyksiin. Tämän takia rykmentin ja patajoonien jääkärijoukkueita jouduttiin usein käyttämään edellä mainittuihin operaatioihin.

Kuten yllä jo on esitetty, jalkaväkirykmentin määrävahvuus oli 3616 miestä. Taisteluvahvuuteen eivät kuuluneet muun muassa huolto- ja toimitusjoukkueet, joten rykmentin taisteluvahvuudeksi jäi 2530 upseeria, aliupseeria ja miestä.

Karjalan Armeijan hyökkäyssuunnitelma, neuvostojoukot

Hyökkäysvaiheen alussa KarA:n hyökkäystä rajan takana odottelivat kenraaliluutnantti Gorelenkon komentaman 7. Armeijan päävoimat: 168.D, 71.D ja 80. Rajavartio-osasto.

Näin on arvioitu, että taistelujen alkuvaiheessa suomalaisilla olisi ollut noin kolminkertainen ylivoima, keskimäärin, paikoin oli kuitenkin suuriakin vaihteluja. Tästä johtui sitten neuvostojoukkojen puolustuksellinen ja viivyttävä sodankäyntitaktiikka, koska niiltä puuttuivat reservit eikä niillä niin ollen ollut mahdollisuuksia vastahyökkäyksiin merkittävässä määrin. Lisäksi vihollinen käytti aktiivisesti tykistöä. Neuvostoliiton sotavoimathan olivat pääosin sidottuina taisteluihin natsi-Saksaa vastaan 22.6. alkaen, jolloin Saksan hyökkäys itään alkoi. Eversti Bondarevin komentaman 168.D:n kaista ulottui Pyhäjärveltä Värtsilän tasalle, josta edelleen Kuolismaalle alueesta vastasi 71.D. Tässä esityksessä palataan myöhemminkin aina tilanteiden mukaan vastapuolella taistelleisiin neuvostojoukkoihin.

Karjalan Armeijan hyökkäyssuunnitelma 10.7.1941.

KarA:n hyökkäyskäsky 1.7.1941: Karjalan Armeija hyökkää päävoimillaan Jänisjärven koillispuolitse tehtävänään lyödä Jänisjärven länsi- ja itäpuolella oleva vihollinen. Ensimmäinen tavoite oli linja Ännikänniemi–Vahvajärvi‒ Soanlahti–Muuanto‒Tolvajärvi‒Kuolismaa. Tältä linjalta tuli olla valmiina jatkamaan Jänisjoen alueelle jääneen vihollisen tuhoamista ja hyökkäämään samanaikaisesti päävoimin Tulemajärven ja Salmin, pienemmin voimin Porajärven ja Säämäjärven suuntiin.

Suunnitelma tähtäsi vihollisjoukkojen lyömiseen sekä toisistaan erottamiseen Laatokan luoteis- ja koillisrannoilla sekä hyökkäysoperaatioiden kehittämiseen edelleen Laatokan koillispuolitse Aunuksen–Lotinapellon suuntaan.

Karjalan Armeijan oikeana naapurina valmistautui etenemään kenraalimajuri Laatikaisen komentama II Armeijakunta, ja vasemmalla sivulla hyökkäsi eversti Raappanan komennossa 14.Divisioona 4.7. alkaen pääosillaan Repolan suuntaan. Osasto Partinen varmisti divisioonan oikean sivustan ja KarA:n vasemman siiven.

Karjalan Armeijaan kuuluneet joukot 10.7.1941 (piirros s. 23)

– KarA:n esikunta

– VII AK (19.D, 7.D, Osasto Korvenheimo eli ”Mottiosasto” ja TstOs Bäckman)

– VI AK (11.D ja 5.D)

– Ryhmä Oinonen (Ratsuväkiprikaati ja 2.Jääkäriprikaati)

– KarA:n reservit: 1.D, VI AK:lle alistettu 1.JPr, VI AK:n reservi JR 44 sekä ylipäällikön reservi, vajaa saksalainen 163.D, joka oli koottu Berliinin alueen reserviläisistä.

KarA:n esikunta

Esikunta sijaitsi aluksi kansanopiston rakennuksissa Niittylahdessa, josta se myöhemmin siirtyi Leppäsyrjän kansakoululle. Hyökkäyksen edetessä esikunta siirtyi sitten Pitkärannan Pusunsaareen. Ensimmäinen päiväkäsky annettiin KarA:n perustamispäivänä, 29.6.1941. KarA:n komentajana toimi kenraaliluutnantti Erik Heinrichs, myöhemmin 1.

luokan Mannerheim-ristin ritari sekä sotien jälkeen puolustusvoimain komentaja seuraten Mannerheimiä tehtävässä. Heinrichs joutui kuitenkin eroamaan puolustusvoimain komentajan tehtävästä nimittämistään seuraavana vuonna asekätkentäjupakan takia. Esikuntapäällikkönä aloitti eversti Kustaa Tapola, tuleva Mannerheim-ristin ritari hänkin.

KarA:n esikunnaksi määrättiin reservinä ollut I AKE, jonka runkona oli rauhanaikainen rajavartiostojen esikunta. KarA:n joukot perustettiin pääosin reservistä, kaaderiperusteiset joukot on erikseen mainittu.

Karjalan Armeijan operaatiopäällikkönä toimi operatiivisen osaston päällikkö everstiluutnantti Kustaa Inkala, eversti Tapolan ohella. Aselajikomentajista mainittakoon tykistökomentaja eversti William Häkli, pioneerikomentaja eversti Väinö Vainio, viestikomentaja eversti Arthur Saarmaa, huoltopäällikkö everstiluutnantti Toivo Veistaro, ilmakomentaja everstiluutnantti Eino Bremer, ilmatorjuntakomentaja eversti Frans Helminen ja kaasusuojelukomentaja everstiluutnantti Yrjö Tikka. Joidenkin edellämainittujen komentajien kohdalla on voinut tapahtua taistelujen etenemisen myötä vaihtoa, josta kirjoittajalla ei ole tietoa.

VII AK (19.D ja 7.D)

VII AK:n keskitysalueena oli rajaseutu Pyhäjärvestä Patsolaan. Armeijakunnan komentaja oli kenraalimajuri Woldemar Hägglund, talvisodan mottimestari ja IV AK:n komentaja tuolloin Laatokan koillispuolen taistelualueilla, entisen puolustusvoimain komentajan Gustav Hägglundin isä. Esikuntapäällikkönä toimi everstiluutnantti Sakari Simelius, myöhemmin jalkaväen kenraali ja puolustusvoimain komentaja. AK:n reserveiksi oli varattu everstiluutnantti Roinisen komennossa ollut SissiP 2 Tohmajärvelle ja JR 37 Kiteelle Heinäjärven länsipuolelle, komentajana jääkärieversti Into Salmio. VII AK:n esikunta sijaitsi alkuvaiheessa myös Niittylahdessa, komentopaikka Tohmajärvellä. Osa esikunnan toimistoista näyttää olleen hajautettuina Tohmajärvelle eri paikkoihin. Esimerkiksi Niittylahden kansanopistolta siirtyivät 2.7. Ilmatorjuntatoimisto Tohmajärvelle Hassisen taloon ja Toimisto II Suonviljelyskoeasemalle.

19.Divisioona

Kiteen alueelle hyökkäystä varten keskitetyn Vaasan sotilasläänissä perustetun 19.Divisioonan komentaja oli eversti Esa Hannuksela. Talvisodassa Hannuksela oli toiminut 13.Divisioonan komentajana IV Armeijakunnassa Laatokan Karjalassa, ja ennen jatkosodan 19.Divisioonan komentajaksi ryhtymistään Vaasan sotilasläänin komentajana. Divisioonaan kuuluivat jalkaväen joukoista Jalkaväkirykmentit 16, 37 ja 58 sekä Kevyt Osasto 18. Aselajijoukkoja olivat muun muassa Kenttätykistörykmentti 10, Pioneeripataljoona 30, Viestipataljoona 28 sekä 266.Ilmatorjuntakonekiväärikomppania. Lisäksi divisioonalla oli alisteisia joukkoja. Divisioonan perustaminen oli Vaasan sotilasläänin vastuulla, ja se perusti divisioonan esikunnan rauhanaikaisesta sotilasläänin esikunnasta delegoiden lääninsä suojeluskuntapiireille edellä mainittujen rykmenttien sekä muiden divisioonaan kuuluvien joukkojen perustamisen. Jalkaväkirykmentti 37 määrättiin Sissipataljoona 2:n ohella VII AK:n reservirykmentiksi yleishyökkäyksen alla.

Etelä-Pohjanmaan itäinen suojeluskuntapiiri perusti pääosan divisioonan joukoista siten, että se perusti Jalkaväkirykmentti 16:n Lapualla, Alavudella ja Ähtärissä, Pioneeripataljoona 30:n Lapualla ja Alajärvellä, Kevyt Osasto 18:n Seinäjoella, Viestipataljoona 28:n Seinäjoella sekä Jalkaväkirykmentti 37:n Kauhavalla, Isossakyrössä ja Ylistarossa. Perustajana oli viimeksi mainitussa rykmentissä itäisen suojeluskuntapiirin lisäksi myös Etelä-Pohjanmaan läntinen suojeluskuntapiiri. Etelä-Pohjanmaan läntinen suojeluskuntapiiri perusti lisäksi Jalkaväkirykmentti 58:n Kauhajoen, Teuvan, Jalasjärven, Jurvan, Isojoen ja Karijoen alueilta. Kenttätykistörykmentti 10:n perustaminen tapahtui Kauhajoella, Vaasassa ja Ilmajoella Vaasan suojeluskuntapiirin ja Etelä-Pohjanmaan läntisen sekä itäisen suojeluskuntapiirin voimin.

Taisteluosasto Bäckman

Äärimmäisenä 19.Divisioonan ja KarA:n oikealla sivustalla toimi 19.D:lle alistettu Taisteluosasto Bäckman, komentajanaan Seinäjoella perustetun KevOs 18:n komentaja, majuri Kurt Bäckman. Osastoon kuuluivat Bäckmanin komentaman KevOs 18:n lisäksi TykK, Linnoituspataljoonat 11 ja 12 sekä viimeksi mainitulle alistettu 43.RajaK. Linnoituspataljoona 11 oli ryhmitetty oikealle sivulle, ja sen komentajana toimi aluksi majuri V. Pirhonen, myöhemmin kapteeni T. Mantua. Vasemmalle ryhmitettyä Linnoituspataljoona 12:a komensi kapteeni Koskenmies.